Ystävätupa – Avoin kohtaamispaikka jo 30 vuotta

Kotona asuvat eivät välttämättä käyneet päivisin missään säännöllisessä toiminnassa. 1990-luvun alussa laitoksien määrää oli jo alettu vähentää ja kehitysvammaiset ihmiset liikkuivat vapaammin. Kehitysvammatuki 57 on tarjonnut alkuajoista lähtien mahdollisuuksia vapaa-ajan viettoon, kuten leirejä ja kerhoja. Leirit sijoittuivat kuitenkin pääasiassa kesään. Kerhotoimintaan puolestaan piti ilmoittautua ja käydä säännöllisesti kauden ajan. Juuri missään ei ollut tarjolla avointa matalan kynnyksen toimintaa kehitysvammaisille ihmisille ja varsinkin viikonloppuisin oli vapaa-aikaa, jolloin puuttui tekemistä. Tähän haluttiin saada muutos.

Samoihin aikoihin Kehitysvammatuki tarvitsi suurempia toimistotiloja, sillä Uudenmaankadulla sijainneet tilat eivät enää riittäneet henkilökunnan lisääntyessä. Uusien tilojen piti olla hyvien liikenneyhteyksien varrella, jotta sinne oli helppo tulla myös ilman saattajaa. ”Käytiin katsomassa lopetettuja liiketiloja ja muita myytäviä huoneistoja”, toteaa Kaarina Johansson, joka toimi yhdistyksen toiminnanjohtajana 1990-luvulla. Yhdistyksen saaman lahjotuksen avulla Kehitysvammatuki 57 osti tilat Bulevardilta, joista tehtiin yhdistyksen toimisto.

Matalan kynnyksen kohtaamispaikka

Hyvällä sijainnilla oli suuri merkitys, sillä haluttiin perustaa myös paikka, jonne kehitysvammaiset ihmiset saattoivat tulla viettämään vapaa-aikaa, tapaamaan ystäviä ja nauttimaan kahvit siinä sivussa. Suunnitteluvaiheessa uutta toimintaa kutsuttiin ”kerhokahvilaksi”. Kahvi todettiin kuitenkin toissijaiseksi asiaksi, sillä tärkeämpää olivat ihmiset ja kohtaaminen. Niinpä nimi vaihdettiin muotoon Ystävätupa ja se avasi ovensa huhtikuussa 1991. Ensimmäiset Ystikset järjestettiin uuden toimiston neuvottelutilassa ja tunnelma oli tiivis. ”Ystävätupa oli varmaan ainutlaatuinen Helsingissä ja muualla. Ihan sellaisia kehitysvammaisille rakennettuja paikkoja ei ollut”, Kaarina toteaa.

Marja Herala, jonka tehtäviin Ystävätupa kuului, muistaa että alkuun avoin toiminta tuntui kävijöistä oudolta. Monet olivat tottuneet tarkasti strukturoituun elämään.

”Alkuun pelkästään se oli vaikeaa, että oli toimintaa, jossa ei ole mitään ohjelmaa.”

Osallistujat saattoivat kysellä, että mihin aikaan pitää lähteä kotiin ja Marja joutui selittämään, että se pitää itse päättää. Ystävätuvalla sai olla sen aikaa, kun itse halusi. Osa kävijöistä kutsui Marjaa tädiksi, samaan tapaan kuin kodeissa kutsuttiin ohjaajia. ”Minä en ole tässä mikään täti”, Marja muistaa opastaneensa. Ystävätuvalla ihmiset saivat olla lähellä toisiaan ja luoda ystäväpiiriä omilla ehdoilla.

Marjan lisäksi Ystävätuvan alussa toimi isännän roolissa Jussi, joka piti aikaisemmin kirpputoria. Marja muistaa, että Jussilla oli ainutlaatuinen kyky huomata, jos jollain oli paha mieli ja hän tiesi, miten päivää piristetään. ”Pieni kosketus kyynärpäällä ja hymy usein riitti. Jussi oli niin hyvä.” Ystävätuvalta ja leiritoiminnasta onkin peräisin lause, joka nykyisin tunnetaan yhdistyksen sloganina ja toimintaa ohjaavana lauseena: ”Hyvistä hetkistä hyvä elämä”.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Ystävätuvan toiminta-ajatus. Päivättu 9.3.1994.

Ystävätuvan toiminnan haluttiin olevan kävijöiden näköistä, joten heitä kannustettiin kertomaan toiveita, joita Marja kuunteli herkällä korvalla. Osallistujien rohkaistuessa ideoita alkoi tulemaan: Seniorit toivoivat keskustelevampaa toimintaa, joten heille järjestettiin seniori-iltoja. Nuoremmat toivoivat myös omannäköistä ohjelmaa, joten Ystiksen rinnalle perustettiin teinikerho. Laivaristeilyä myös toivottiin ja sekin toteutettiin. Risteilystä tuli jokavuotinen perinne, joka pyöri katkeamatta koronavuosiin saakka.

Diskoilloista Villiklubiksi

Vuosien varrella Ystiksellä on järjestetty myös lyhytkursseja ja tapahtumia, kuten diskoja. Diskoiltoja ovat järjestäneet myös muut toimijat, mutta kaikkiaan toimintaa oli harvakseltaan. Tarve säännölliselle toiminnalle oli kuitenkin selvä. Kaupungin tuella perustettiin Villiklubi, jota Marja järjestää yhdessä Helsingin kaupungin seksuaaliterapeutti Kirsi-Maria Örön kanssa. Villiklubit ovat avoimia ravintolailtoja, joissa jokainen saa olla juuri sellainen, kuin itse haluaa.

Ensimmäinen Villis järjestettiin Sture21:llä ystävänpäivänä 14.2.2012. Alkuun Marja ja Kirsi ajattelivat, että toiminta olisi pienimuotoista ja ensimmäisellä kerralla jännitettiin, että tuleeko kävijöitä ollenkaan. ”Tuolta tulee taksi, tuleekohan se tänne? Ei, se meni ohi”, Marja muistaa ja jatkaa ”Olin silti luottavainen, että kyllä tämä tästä. Aina menee aikansa, että uusi löytää paikkansa.” Alkuun ajateltiin myös, että musiikki tulisi nauhalta, sillä esiintyjille ei voitu maksaa korvausta. Tuttavilta kyseltiin varovasti mahdollisia esiintyjiä. Kun esiintyjiä saatiin houkuteltua, yllättyivät he siitä kuinka mahtava tunnelma ja yleisö Villiksellä on. Moni halusi tulla uudelleen.

Koronavuosia lukuun ottamatta Villis on pyörinyt jo kymmenen vuoden ajan. Kehitysvammatuki 57 perusti Villiklubin myös Järvenpäähän ja lisäksi Kehitysvammaisten palvelusäätiön Jotta kukaan ei jäisi yksin –hanke levitti Villiklubitoimintaa eri puolille Suomea muun muassa Turkuun, Joensuuhun ja Tampereelle.

Nykyisin Villi Klubi kokoontuu ravintola Feltbayssa, joka sijaitsee Huopalahdessa. Vuoden 2022 viimeisellä Villiksellä esiintyivät Rokkasoppa K-18 duo, Sampsa Astala ja Rowaltz-Jerkku Experience. Tupa oli jälleen täynnä iloisia juhlijoita, joista yksi oli Sini-Maria. Hän on käynyt Villiksellä alkuajoista lähtien. Hänestä on jännittävää katsoa taksien saapumista, kun pääsee näkemään ketkä tutuista tulevat tällä kertaa paikalle. ”Kaverit, Ystävät ja tulen aina pitämään hauskaa ja kuuntelemaan musiikkia.” Sini-Maria kertoo syiksi Villiksellä käymiselle. ”Oon ollut kavereiden kanssa. Viihtynyt kesät, talvet ja syksyt”.

Juha on myös vakiokävijä ja hänellekin on selvää, miksi hän käy Villiksellä: ”Täällä saa tanssia”, Juha kommentoi.